Muistellaan kuinka join:
Maanantaina menen töiden jälkeen ystäväni työpaikalle ravintolaan:
Otan lasillisen viiniä. Menen kotiin ja juon ehkä kaksi lisää samalla kun siivoan ja laitan ruokaa.
Tiistaina minulla on myöhään koulua ja menen kotiin myöhään, juon loput viinipullosta kirjoittaessani käsikirjoitusta.
Keskiviikkona menen heti aamusta salille ja päätän syödän loppuviikon mahdollisimman terveellisesti, sillä vatsani reistailee. Illalla en juo viiniä, vaan keskityn huolestuneena vatsaoireista googlaamiseen.
Tostaina on ensi-ilta ja käymme ennen elokuvaa drinkeillä ystävieni kanssa. Sen jälkeen on cocktailtilaisuus ja juon lasillisen shampanjaa ja kaksi reilua viinilasillista.
Perjantaina aamupäiväst menen bikram (hot-jooga) tunnille ja hikoilen orastavan päänsäryn pois. Harjoittelen roolia varten vuorosanojani ja illemmalla käymme työparini kanssa kohtausta läpi. Kun työpari lähtee teen puolisolleni ruokaa ja syömme. Kaadan Riedelin suureen punaviinilasiin reilun annoksen viiniä. Puolisoni mentyä nukkumaan uskaltaudun hakemaan viiniä lisää.
Lauantaina menemme puolisoni sukulaisen kihlajaisiin ja juon pieniä määriä viiniä useita annoksia läpi pitkän päivän.
Sunnuntaina menen heti aamusta bikramiin, jään toisellekin tunnille. Hikoilu puhdistaa mielestäni kehoani. Illalla en juo mitään, sen sijaan anna itselleni luvan syödä karkkia.
Olinko addiktoitunut alkoholiin? Kemiallisesti vielä noin kaksi vuotta sitten, mutta itse suurempi addiktioni alkoholin suhteen kohdistui rentoutumisen tunteeseen, tunteeseen, jota mikään muu aine tai tekeminen ei elämässä tuonut minulle. Kaipaan tuota tunnetta vieläkin- mikä sen ihanampaa kuin nostaa jalat sohvapöydälle ja nojautua taakse päin ja kokea tuon lihasten ja ajatusten vapautumisen kokonaisvaltaisen aallon virtaavan läpi kehoni? Vaikka kuinka olen yrittänyt, en ole vielä reilun parin vuoden etsinnällä löytänyt mitään keinoa korvaamaan tuota kadotettua tunnetta.
Muistan kuinka lapsena leikimme aikuisia, meillä oli joko valkoviiniä tai punaviiniä- punaviini oli suosikkini, se oli Juissi-mehua, tylsän veden ollessa valkoviiniä. Olin pyöreä lapsi, himoitsin sokeria. Tuolloin viini oli jonkinlainen portti ihmeelliseen aikuisuuteen, se oli jotain mystistä ja ihmeellistä. Enemmän tilanteessa minua kuitenkin kiehtoi Juissi-mehu. Olin lihava lapsi ja söin suruun, paikkasin kipua sokerilla ja muulla ruoalla. Sokeri antoi hetken tunteen euforiasta ja sitten se katosi puff. Ja kohta täytyi saada lisää sokeria. Kulutin lapsena aikaa siihen, että suunnittelin milloin ja missä söisin seuraavan kerran karkkia, jäätelöä, kakkua, keksejä. Ihan samoin kulutin myöhemmin aikaa juomisen aikatauluttamiseen ja seuraavan lasillisen suunnitteluun.
Isäni oli lapsuudessani juova alkoholisti. Oli toki väistämätöntä, että jouduin rakentamaan suhteeni alkoholiin jo varhain. Tuolloin lapsena vannoin, etten koskaan joisi viinaa, en kaljaa, en edes viiniä. Toisin kuitenkin kävi. Jo neljätoista vuotiaana join ensimmäiset humalat. Muistan sen lasillisen isoveljeni ylioppilasshampanjasta, kun tuntui, että maailman pehmeys syleili minua ja saatoin miltei liitää maan pinnalla. Siitä alkoi rakkaussuhteeni aineeseen, jonka nurjan puolen olin jo nähnyt edessäni isäni hahmossa, mutta jonka nurjan puolen joutuisin vielä kohtaamaan omakohtaisesti juomalla, jotta näkisin sen myös peilissä, omana peilikuvanani.
Kotonani käytettiin sanaa "tuurijuoppo" kuvaamaan isäni alkoholismia. Se teki siitä joten siedettävän ja anteeksiannettavan, hänhän teki välillä töitä, vain tämä tuurijuoppouden heikko piirre hänessä sai ajoittaisen retkahtamisen aikaan. Kukaan ei puhunut hänelle avun hankkimisesta, ei ainakaan minun kuulteni. Hänen juomisensa ei näet juurikaan eronnut naapurien isien ryyppäämisistä. Vain minun isäni karkasi baariin ja katosi viikoksi. Vain minun isäni katkaisia jalkansa kännissä, joka ajoi perheyrityksen sairasloman aikana konkurssiin, vain minun isäni piilotti pulloja pannuhuoneeseen, vain minun isäni oli isä, joka ei osannut yhtäaikaa juoda paljon ja käyttäytyä normaalin ihmisen lailla. Naapurin isät käyttivät alkoholia vähintään yhtä paljon kuin isäni, he myös käyttäytyivät vähintäänkin yhtä huonosti kuin isäni humalassa, mutta ainoastaan isäni juoppoputkien venähtäminen erotti minun isäni naapurien isistä. Ja juoppoputkien venyminen ajoi isäni kumuloituviin vahinkoihin, joita humalassa sattuu. Naapurin isät kuolivat kuitenkin isääni aiemmin, kuka mahasyöpään, kuka sydänkohtaukseen, kuka aivoinfarktiin ja samalla isäni maksa säästyi virheettömänä ja yleisterveys ikäisensä tasolla.
Oliko minun naapurustoni muita sitten huonompi tai erityisen altis ympäristö ylenjuonnille? En usko, sillä olimme keskimääräistä varakkaampaa aluetta, tai ainakin meidän katumme. Tutkimusten mukaanhan alttiita alkoholismille ovat pienituloiset ja syrjäytyneet. Oliko naapurustoni miehillä sitten heikompi terveys ilman juomista? En usko, sillä heillä oli varaa hoidattaa itseään, käyttää vapaasti terveyspalveluja ja he nauttivat elintasolleen ominaisesti laadukasta ravintoa. Tutkimukset kuitenkin kertovat, että alkoholiin ja sen vaikutuksiin kuolleet ovat tilastollisesti vähentyneet, meidän asuinalueen tehdessä täten kummallisen piikin tilastoihin. Miksi siis niin paljon juomista kotikadullani ja vain yksi isistä leimautui alkoholistiksi? Miksi siis yksi fyysisesti terveenä säilynyt alkoholisti ja niin monta kuollutta alkoholin käytön hallitsevaa isää? Miksi vain minä sairaustuin alkoholismiin kaikista katuni lapsista?
Ensinnäkin sana alkoholiongelma on suurin ongelmamme tässä maassa. Ymmärrän, että jos aletaan puhua alkoholismista yleisenä ja entistä laajempana sairautena, kääntyy valtava vastuu tästä uudesta tavasta valtion ja erityisesti terveydenhuollon ja KELA:n harteille. Toisekseen alkoholismin hoitojärjestelmä jouduttaisiin ottamaan vakan alta pois ja sitä saatettaisiin tarkastella suurennuslasilla ja osat sen rakenteista jouduttaisiin ehkä kyseenalaistamaan. Olisi edessä suuria muutoksia, jotka voisivat rasittaa yhteiskunnan voimavaroja. On ymmärrettävää, että on suotuisaa puhua sairaudesta "ongelmana", eikä sairautena. Ongelman voi lakaista maton alle, sairautta ei, ainakaan ikuisesti. On helpompi lyhyellä tähtäimellä muutella verokantoja, vedota tilastoihin, muuttaa mainontaa, manipuloida mediaa, piilottaa haittatilastoista laajemmat vaikutukset esim. alkoholista aiheutuvien suorien kuolemien taakse-
kuin-
muuttaa koko yhteiskunnan käsitystä alkoholismista ja omasta minästään suhteessa etyylialkoholiin, metanoliin, aineeseen, joka muodostaa kehossamme hapettuessaan mm. ainetta nimeltä asetaldehydi. (Maailman terveysjärjestön alainen syöväntutkimuslaitos IACR on luokitellut asetaldehydin 1. luokan syöpää aiheuttavaksi aineeksi.)
Jos puhuisimme alkoholismin suorassa yhteydessä addiktioista ( minun kohdallani addiktioni oli tunne ja alkoholi kemiallisena aineena antoi minulle sen) voisimme olla lähempänä toimivaa hoitomuotoa, pelastusta, jos sitä haluaa siksi kutsua. Voisimme ymmärtää, että itse aine on väline ja keino saada jotain, jotain, jonka saaminen ei ehkä ihmiselämässä olekaan se, jonka vuoksi kannattaa suunnitella viikko-ohjelmansa, lomamatkat, juhlapyhät ja syntymäpäivät. Voisimme ehkä oppia, että on olemassa toisiakin tunteita, fiiliksiä, jotka voivat ottaa tilaa siinä tyhjiössä, joka meille tässä yhteiskunnassa on syntynyt, kun kaikilla ja kaikella on aina niin kova kiire.
Ala-asteellani kävi vierailemassa narkomaani, jonka olen muistanut tähän päivään saakka. Hän puhui meille addiktiostaan ja euforiasta, tunteesta, jonka huume aiheutti kehossa. Miksei alkoholista puhuta samoin? Miksei lapsille kerrota, että jos juo liikaa voi käydä näin? Miksei puhuta sanoilla addiktio ja alkoholismi sairautena nykyisen ongelmakäsityksen sijaan? Naapurin isillekin kävi pahasti, vaikka tilastollisesti eivät sopineetkaan joukkoon ja omakin isä melkein hukkui humalassa. Isosetäkin ehkä kuoli viinaan.
Miksi alkoholismi on kummitus, jota pelätään? Narkomaaneistakin on helpompi puhua lapsille.
Ehkä siksi, että tämä alkoholismin peikko asuu lähempänä kuin narkomaani omasta kodistamme? Se ehkä asuu lasten kanssa saman katon alla.
Jos voisin, niin joisin- sen voin sanoa edelleen. Mutta kohdallani juominen ei voinut enää jatkua. Kuten isäni, minäkään en pystynyt lopettamaan täysin, kun sitä halusin. Ehkä kuukaudeksi, tammikuun ajaksi, mutta en siten, että se ei olisi aiheuttanut minulle kireyttä, ahdistusta, vaikeutta liikkua ravintolaseurapiireissä, joista ystäväpiirini koostui. Elämääni ohjasi seuraava lasillinen viiniä, arjen aikataulutti seuraava suullinen. En näyttänyt juopolta, en pilannut isäni tavoin koko perheen elämää, mutta aiheutin kohtauksia, en pysynyt koskaan elämässäni aloillani, en viihtynyt parisuhteissa, en sopeutunut normeihin, enkä ottanut vastuuta... Lista on loputon. Fysiikkani kesti hyvin juomisen, kuinkas muutenkaan, isäni geeneillä. Mutta mieleni ei. Kestää kauan, ennen kuin tämä mieli ja sen tasapaino on saavutettu. Joudun tekemään valtavia muutoksia koko mieleeni, joudun oppimaan uusia malleja toimia. En voi hakea lohtua, rentoutusta, voimaa, en edes lasillisen verran. Olen alkoholisti.
Olen alkoholisti ja ylpeä siitä, että ymmärsin sen ajoissa.
Alkoholismi on tappava sairaus, jos sitä ei hoideta. Olen nähnyt vierestä satojen ihmisten taistelua elämästä ja kuolemasta. Alkoholismi ei ole henkistä heikkoutta, kuten luullaan. Se on sairaus ja siihen on parannuskeino. Voimme ajatella sitä syövän kaltaiseksi sairaudeksi, se syö sisäelimiämme hitaasti, mutta varmasti, se tuhoaa aivosoluja, hitaasti, mutta varmasti, se ei parane, ellei sairastava itse halua parantua- kuten ei parane syöpäkään ilman sairaan henkistä tahtoa tulla terveeksi. Parannuskeino on kivulias kuin kemoterapia, se repii rikki koko terveen sielun ja se pakottaa sairastavan järjestämään koko elämänsä, elämäntapansa ja mielenterveytensä uudelleen, jotta elämä voi alkaa kuin uudestaa, täysin alusta. Vaihtoehtona on joko sairastaa ja kuolla tai parantua ja tehdä täydellinen loppuelämän mittainen remontti.
On elämän rikkomia ja itsensä heikoksi juoneita yksilöitä, jotka eivät jaksa ja kuolevat lopulta surkean kivuliaan kuoleman. On niitä onnellisia, jotka saavat auttavasta ohuesta langasta kiinni ja pysyvät raittiina sitkeän ja tuskaisen työn seurauksena- armosta. On niitä, jotka saavat kerran tai pari vielä nauttia hetken raittiuden elämään tuomasta valosta, mutta jotka retkahtavat taas uudelleen.
Tipaton tammikuu on oiva keino kokeilla onko ongelmasi alkoholismi niminen sairaus. Tipattomalle ei ole tarvetta, jos ei ole addiktiota. Kuka alkaa karkkilakkoonkaan ilman liiallista sokerin syöntiä? Kuka laihduttaa ilman tarvetta laihduttaa? Jospa laajentaisimme näkemystämme alkoholismista, niin ongelmamme pienenisi heti. Voisimme tehokkaasti alkaa valistamaan sairaudesta, siitä mikä johtaa sairastamiseen, miten ehkäistä sairastumista, miten huomata kuuluvansa riskiryhmään, miten auttaa sairastuneita läheisiä, mistä saada apua sairauteen, miten selviytyä sairastavan kanssa.... Voisimme hoitaa alkoholistien lapsia ennen kuin he, me, sairastumme itse. Yhteiskunnalla on tässä leikissä isompi mahdollisuus ja velvollisuus toimia kuin tähän saakka on myönnetty tai haluttu uskoa. Yhteiskunta on juossut nyt Alkon tuottojen perässä itkien samalla alkoholiongelmasta verojen muodossa. Onko muuta tehty tilanteen hyväksi?
Ei.
P.S. Olkaa ylpeitä te, jotka ette sairasta. Nauttikaa lasillinen minunkin puolestani, mieluiten valkoviiniä, kuivana, kauniista lasista.
