Äidin suurin lahja

Äitiys on suurin lahja, jonka olen koskaan saanut. Sen jälkeen tulee raittius. Oma isoäitini oli absolutisti, kertoi usein tarinaa elämänsä ainoasta juodusta lasillisesta shampanjaa. Äitini on kohtuu käyttäjä. Ja minä olin kai sitten se sukuni naisten musta lammas. Ei polvi parantunut meillä tyttärestä, päin vastoin.

Oma äitiyteni toi minulle juomahistoriani ensimmäisen pitkän raittiuden. Yht´äkkiä juominen ei enää maistunut, joten jotain "vikaa" täytyi olla ilmassa. Tein raskaustestin ja toisenkin- tulos oli positiivinen. Elämän täytyi muuttua ja muutoksessa kihelmöi jokin lupaus tuntemattomasta paremmasta.

Yhdeksän kuukautta meni nopeasti ja pian lapsen synnyttyä aloin taas puhua kuinka ikävöin jopa krapulaa. Mahdoin olla hulluuskohtauksen partaalla, kun näin jälkikäteen ajattelen. Kuka nyt kaipaisi moraalista krapulaa ja pahoinvointia? Kuka kaipaisi iltajuoksuja ja yökerhojen seikkailuja, kun voisi olla kotona ja pitää pientä nyyttiä sylissään? Kuka voisi ajatella, että jossain olisi olemassa jotain vielä mielenkiintoisempaa kuin tuo pieni ihme? Minä, minä joka en ollut kasvanut vielä aikuiseksi. Minä, joka en osannut olla kokonainen aikuinen nainen, joka luopuisi omasta vapaudestaan ja antaisi lapsen ohjata valintoja.

Minulla meni melkein seitsemän vuotta äitiydestä, että heräsin oikeasti ja avoimesti olemaan läsnä. Olemaan läsnä Joka Ikisessä hetkessä, jotka sain lapseni kanssa, jättämään kaikki aikuisten parisuhteet ja muut mieltä juoksuttavat asiat taka-alalle ja keskittymään täysin sieluin lapseeni. Avasin vasta tuolloin silmäni täysin auki ja näin vihdoin sen valtavan valon, joka pojassani elää. Sen parempaa lahjaa en olisi voinut saada. Olin elänyt tuon lahjan kanssa, ilman sen avaamista liian monta vuotta.
Olin toki äiti, välillä leikkisämpikin kuin ns. normaalit hyvät äidit, mielikuvituksenikin lensi kuin lapsilla. Mutta en ollut ajatuksissani kokonaan siinä hetkessä lapseni kanssa. Koko ajan oli jotain "aikuisten asiaa" mielessä.

Nyt hävettää myöntää olleensa tämä lapsellisuudessa piehtaroinut kakara. Kuinka ihminen on voinut olla olematta läsnä ollessaan lapsensa elämässä ja ollessaan äiti lapselleen? Kuinka ihminen on voinut siirtää välillä lapsensa toiveet omien pinnallisten tarpeidensa tieltä?
Tätä elämän ja aikuisuuden realisoitumista en olisi voinut saavuttaa, jos en olisi raitistunut. En olisi kasvanut täksi naiseksi, joka olen nyt. Ehkä minussa tapahtui jotain, jota kaikissa vanhemmissa pitäisi tapahtua, mutta jota ei kaikille vain tapahdu. Minä kävin sen läpi raitistumisen kautta. Onneksi nyt, enkä vasta liian myöhään.

On hienoa tuntea olevansa tässä hetkessä ja juuri nyt. Mahtavin lahja, jonka olen saanut on tullut minusta. Se on etuoikeus, eikä velvollisuus. Äitiys tekee minusta etuoikeutetun. On etuoikeus päästä katsomaan lapsen viatonta maailmaa.

Raittius teki minulle sen, että tämä avoin läsnäolo on pysyvää. Ennen se tuli vain vahingossa ja luultavasti useamman ryypyn jälkeen, kun itkin jonkun olkaa vasten huonoa ihmisyyttäni. Joskus toivon, että olisin nyt raskaana, odottaen jo syntynyttä poikaani ja voisin olla parempi äiti hänelle. Olisin läsnä joka hetkessä hänen kanssaan. Olisin kokonainen äiti heti alusta pitäen pojalleni, sellainen äiti, joka vasta tänä päivänä pystyn hänelle olemaan.

Onneksi kasvoin ja lakkasin juoksemasta karkuun, ennen kuin poikani kasvoi liian kauaksi minusta.

Naisalkoholistin synti

Suomessa naiset juovat kuin miehet, minä vielä useita miehiä "taidokkaammin". Veressäni yhdistyy irlantilainen ja suomalainen veri ja tällä yhdistelmällä oli hyvä aikoinaan baaritiskillä kehuskella, jälkeenpäin vain selitellä. "Bottoms up" ja join monet pöydän alle. Jos olin saanut perintönä isältäni alkoholismin, olin myös perinyt nopeasti alkoholia polttavan maksan. Olin yksi pojista ja opin poikien tavoille. Kävin vieraissa ja vieraat minussa- ja yht´äkkiä ei ollutkaan enää kaunista olla joukon ainut nainen. Sitä leimautuu aika pian pienessä yhteiskunnassa.

Milloin lähetin kirjettä anteeksipyyntönä tai huusin katumustani puhelimessa, milloin soitin kotiin itkien sairaalasta ja pyysin anteeksi, kun olin taas yrittänyt itsemurhaa viinalla ja lääkkeillä. Siis ensin tuli viina, sitten idea ja sitten lääkkeet. Vierailuja teholla en kehtaa enää edes laskea. Putkaan en koskaan vielä ehtinyt, jääköön se pois näistä nolojen ja surullisten saavutusten listalta.
Vannoin ja vakuutin, etten enää koskaan joisi, etten pilaisi kaikkea ja uhraisi koko elämääni VAIN alkoholin vuoksi. Tein katumuslistan, jossa lupasin muuttaa kaiken itsessäni. Rukoilin taivaan isältä krapulattomuutta ja oikaisua tekemiini virheisiin. Vannomatta paras, kuuluu suomalainen vanha sanonta- ja suomalainen vanha kansa sen tietää. Viina oli kansan sairastuttanut, mutta alkoholistiksi minua ei kukaan, vielä nytkään, olisi tämän kansan jäsenenä luokitellut. Elinhän muiden alkoholistien ympäröimänä, joiden kansansairaus oli luokiteltu kansan ylpeydeksi ja kyvyksi käyttää alkoholia "normaalisti".

Minä join shamppanjaa, loistavia viinejä, Riedelin lasista viiden tähden hotellin sängyssä, vieressä aina eri mies. Kuka sitä pitäisi rumana, kuka arvostelisi kaunista naista shamppanjalasi hoidetuissa käsissään? Kuka osaisi kyseenalaistaa tämän naisen suhteen alkoholiin? Ei ketkään muut kuin ne miehet, jotka kanssani elivät tai joita tapailin useammin kuin kerran. Vain nuo lähelle päässeet ihmiset näkivät kuinka rumaa ja yksinäistä maailmassani oli. He näkivät pakomatkani, joka oli kuin teatteria. Yksi nainen, jonka matkalaukkuun oli pakattuna pullollinen valkoviiniä ja häpeä siitä, että pullo oli jo juotu tyhjäksi ja täytetty vedellä.

Kun nyt vertaan tuohon tuolloiseen itseeni tätä naista, joka olen nyt- on tämä nainen tässä viisi kiloa, ellei kymmenenkin kevyempi, turvotus kasvoilta on laskenut, ääni noussut asteen verran. Olen saanut takaisin kyvyn olla läsnä tässä hetkessä ja nauttia ja tuntea pelkän tuulen tuoman fyysisen kosketuksen ihollani. Olen saanut takaisin uskon toiseen ihmiseen ja voiman kohdata yhden yksilön, yhden miehen, ilman, että juoksen sitoutumisen tullessa ajankohtaiseksi taas kohta karkuun. Minulla on lupa olla tässä hetkessä, juuri tällaisena kuin olen ja se tuntuu hyvältä.

...tässä minä

Tarinani tuskin on Suomessa normaalia harvinaisempi; isä juoppo, ainakin tuurijuopoksi luokiteltu, joka joi kotimme, pieksi ja petti satunnaisesti äitiäni ja kuljetti minua mukanaan juopporemmin perässä, minun arpeutunut lapsuuteni, joskin hyvin kaunis osiltaan ja kehonkuvani, täysin vääristynyt. Siitähän tuloksena on alkoholismi, väistämättä- hyvä syy juoda. Loistava syy vältellä totuutta ja yrittää todistella itselleen, että on isäänsä parempi. Juoda kuin normaali ihminen ja hallita juomisensa vielä viinipullollisenkin jälkeen. Mutta en ollut, en ollut isääni parempi.

Minun juomiseni lähti kunniakkaasti vauhtiin 14-vuotiaana sorbuksella ja kiljulla. 15-vuotiaana sammuin ja isoveljeni ystävä raiskasi minut. Silloinkaan en ymmärtänyt tapahtumien olleen yhteydessä alkoholiin. 16- ja 17-vuotiaana join jo sujuvasti luvatta ravintoloissa, kaikki tämä Oikeasti Hyvän äitini tietämättä. Opettelin salaamista, jossa reilu kymmenen vuotta myöhemmin olin päässyt vaivaisesti kaappijuoppotasolle. Kun nyt lasken kuinka monta vuotta elämästäni olen viettänyt vaput, juhannukset, kaikki pyhät ja suurimman osan viikonlopuista humalassa, vastaus on puolet. Puolet elämästäni olen yrittänyt olla "normaali" ja normaaliuteni vuoksi olen myös kärsinyt kaikki sadat krapulat.

Tutustuin ensi kerran AA.han asuessani New Yorkissa. Opin, että miljonääreilläkin on piilopulloja, hekin oksentavat kengilleen. Ja aina Suomeen lentäessäni vietin kuitenkin lentoajan nauttien Finnairin tarjoamia piccolopulloja. Ilmatilaa ei laskettu, siellä sain kokeilla, miltä "vapaus" maistuikaan. Oi kyllä se maistui pahalle laskeutumisen jälkeen. Suomessa jatkoin juomista. Täällä ihmeteltiin ja kummeksuttiin, jos ilmoitin jättäväni tänään viinilasillisen välistä. Oli henkisesti helpompi valinta juoda kuin olla juomatta.

Juomatta oleminen pidempään vaati minulta uskallusta- siellä odotti nainen, jota olin aina juossut karkuun. Siellä oli ne kaikki pelot omasta suuruudesta ja pienuudesta, joiden äänet olin viinillä saanut vaikenemaan. Se nainen eli useassa parisuhteessa usealla eri mantereella yhtä aikaa. Sen naisen tunteet oli turrutettu, jotta rakkauksien tekemiä haavoja ei muistaisi, vaan voisi siirtyä eteenpäin tuosta vain ja unohtaa. Juomattomuudessa odotti paketti avaamistaan, johon en halunnut 15 vuoteen koskea.

Minun tarvitsi kohdata itseni kaltainen ihminen, joka näytti minulle peilistä, miltä itse näytin. Tämän ihmisen löytymiseen meni puolet elämästäni. En tiedä olisinko yksin osannut päästä tähän päivään saakka, jossa se pelätty paketti on nyt avattu ja jossa uskallan ottaa vastaan kaiken sen, minkä ennen olisin huuhtonut viinillä näkymättömiin.

 Elämä raittiina on kuin lapsen syntymä sellaiselle, joka ei ole "normaali". Se sattuu pirusti ja sitten alkaa uusi elämä.