Suomessa naiset juovat kuin miehet, minä vielä useita miehiä "taidokkaammin". Veressäni yhdistyy irlantilainen ja suomalainen veri ja tällä yhdistelmällä oli hyvä aikoinaan baaritiskillä kehuskella, jälkeenpäin vain selitellä. "Bottoms up" ja join monet pöydän alle. Jos olin saanut perintönä isältäni alkoholismin, olin myös perinyt nopeasti alkoholia polttavan maksan. Olin yksi pojista ja opin poikien tavoille. Kävin vieraissa ja vieraat minussa- ja yht´äkkiä ei ollutkaan enää kaunista olla joukon ainut nainen. Sitä leimautuu aika pian pienessä yhteiskunnassa.
Milloin lähetin kirjettä anteeksipyyntönä tai huusin katumustani puhelimessa, milloin soitin kotiin itkien sairaalasta ja pyysin anteeksi, kun olin taas yrittänyt itsemurhaa viinalla ja lääkkeillä. Siis ensin tuli viina, sitten idea ja sitten lääkkeet. Vierailuja teholla en kehtaa enää edes laskea. Putkaan en koskaan vielä ehtinyt, jääköön se pois näistä nolojen ja surullisten saavutusten listalta.
Vannoin ja vakuutin, etten enää koskaan joisi, etten pilaisi kaikkea ja uhraisi koko elämääni VAIN alkoholin vuoksi. Tein katumuslistan, jossa lupasin muuttaa kaiken itsessäni. Rukoilin taivaan isältä krapulattomuutta ja oikaisua tekemiini virheisiin. Vannomatta paras, kuuluu suomalainen vanha sanonta- ja suomalainen vanha kansa sen tietää. Viina oli kansan sairastuttanut, mutta alkoholistiksi minua ei kukaan, vielä nytkään, olisi tämän kansan jäsenenä luokitellut. Elinhän muiden alkoholistien ympäröimänä, joiden kansansairaus oli luokiteltu kansan ylpeydeksi ja kyvyksi käyttää alkoholia "normaalisti".
Minä join shamppanjaa, loistavia viinejä, Riedelin lasista viiden tähden hotellin sängyssä, vieressä aina eri mies. Kuka sitä pitäisi rumana, kuka arvostelisi kaunista naista shamppanjalasi hoidetuissa käsissään? Kuka osaisi kyseenalaistaa tämän naisen suhteen alkoholiin? Ei ketkään muut kuin ne miehet, jotka kanssani elivät tai joita tapailin useammin kuin kerran. Vain nuo lähelle päässeet ihmiset näkivät kuinka rumaa ja yksinäistä maailmassani oli. He näkivät pakomatkani, joka oli kuin teatteria. Yksi nainen, jonka matkalaukkuun oli pakattuna pullollinen valkoviiniä ja häpeä siitä, että pullo oli jo juotu tyhjäksi ja täytetty vedellä.
Kun nyt vertaan tuohon tuolloiseen itseeni tätä naista, joka olen nyt- on tämä nainen tässä viisi kiloa, ellei kymmenenkin kevyempi, turvotus kasvoilta on laskenut, ääni noussut asteen verran. Olen saanut takaisin kyvyn olla läsnä tässä hetkessä ja nauttia ja tuntea pelkän tuulen tuoman fyysisen kosketuksen ihollani. Olen saanut takaisin uskon toiseen ihmiseen ja voiman kohdata yhden yksilön, yhden miehen, ilman, että juoksen sitoutumisen tullessa ajankohtaiseksi taas kohta karkuun. Minulla on lupa olla tässä hetkessä, juuri tällaisena kuin olen ja se tuntuu hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti