Äidin suurin lahja

Äitiys on suurin lahja, jonka olen koskaan saanut. Sen jälkeen tulee raittius. Oma isoäitini oli absolutisti, kertoi usein tarinaa elämänsä ainoasta juodusta lasillisesta shampanjaa. Äitini on kohtuu käyttäjä. Ja minä olin kai sitten se sukuni naisten musta lammas. Ei polvi parantunut meillä tyttärestä, päin vastoin.

Oma äitiyteni toi minulle juomahistoriani ensimmäisen pitkän raittiuden. Yht´äkkiä juominen ei enää maistunut, joten jotain "vikaa" täytyi olla ilmassa. Tein raskaustestin ja toisenkin- tulos oli positiivinen. Elämän täytyi muuttua ja muutoksessa kihelmöi jokin lupaus tuntemattomasta paremmasta.

Yhdeksän kuukautta meni nopeasti ja pian lapsen synnyttyä aloin taas puhua kuinka ikävöin jopa krapulaa. Mahdoin olla hulluuskohtauksen partaalla, kun näin jälkikäteen ajattelen. Kuka nyt kaipaisi moraalista krapulaa ja pahoinvointia? Kuka kaipaisi iltajuoksuja ja yökerhojen seikkailuja, kun voisi olla kotona ja pitää pientä nyyttiä sylissään? Kuka voisi ajatella, että jossain olisi olemassa jotain vielä mielenkiintoisempaa kuin tuo pieni ihme? Minä, minä joka en ollut kasvanut vielä aikuiseksi. Minä, joka en osannut olla kokonainen aikuinen nainen, joka luopuisi omasta vapaudestaan ja antaisi lapsen ohjata valintoja.

Minulla meni melkein seitsemän vuotta äitiydestä, että heräsin oikeasti ja avoimesti olemaan läsnä. Olemaan läsnä Joka Ikisessä hetkessä, jotka sain lapseni kanssa, jättämään kaikki aikuisten parisuhteet ja muut mieltä juoksuttavat asiat taka-alalle ja keskittymään täysin sieluin lapseeni. Avasin vasta tuolloin silmäni täysin auki ja näin vihdoin sen valtavan valon, joka pojassani elää. Sen parempaa lahjaa en olisi voinut saada. Olin elänyt tuon lahjan kanssa, ilman sen avaamista liian monta vuotta.
Olin toki äiti, välillä leikkisämpikin kuin ns. normaalit hyvät äidit, mielikuvituksenikin lensi kuin lapsilla. Mutta en ollut ajatuksissani kokonaan siinä hetkessä lapseni kanssa. Koko ajan oli jotain "aikuisten asiaa" mielessä.

Nyt hävettää myöntää olleensa tämä lapsellisuudessa piehtaroinut kakara. Kuinka ihminen on voinut olla olematta läsnä ollessaan lapsensa elämässä ja ollessaan äiti lapselleen? Kuinka ihminen on voinut siirtää välillä lapsensa toiveet omien pinnallisten tarpeidensa tieltä?
Tätä elämän ja aikuisuuden realisoitumista en olisi voinut saavuttaa, jos en olisi raitistunut. En olisi kasvanut täksi naiseksi, joka olen nyt. Ehkä minussa tapahtui jotain, jota kaikissa vanhemmissa pitäisi tapahtua, mutta jota ei kaikille vain tapahdu. Minä kävin sen läpi raitistumisen kautta. Onneksi nyt, enkä vasta liian myöhään.

On hienoa tuntea olevansa tässä hetkessä ja juuri nyt. Mahtavin lahja, jonka olen saanut on tullut minusta. Se on etuoikeus, eikä velvollisuus. Äitiys tekee minusta etuoikeutetun. On etuoikeus päästä katsomaan lapsen viatonta maailmaa.

Raittius teki minulle sen, että tämä avoin läsnäolo on pysyvää. Ennen se tuli vain vahingossa ja luultavasti useamman ryypyn jälkeen, kun itkin jonkun olkaa vasten huonoa ihmisyyttäni. Joskus toivon, että olisin nyt raskaana, odottaen jo syntynyttä poikaani ja voisin olla parempi äiti hänelle. Olisin läsnä joka hetkessä hänen kanssaan. Olisin kokonainen äiti heti alusta pitäen pojalleni, sellainen äiti, joka vasta tänä päivänä pystyn hänelle olemaan.

Onneksi kasvoin ja lakkasin juoksemasta karkuun, ennen kuin poikani kasvoi liian kauaksi minusta.